Ei ole tehnyt mieli kirjoitella viime aikoina. Ei ole uskaltanut toivoa, ei ole uskaltanut olla toivomatta. Oireita on edelleen ollut minimaalisesti, päällimmäisenä tissikipu ja väsymys. No, eilen tein sitten TAAS vaihteeksi raskaustestin - VIRHE! Se viiva nimittäin ei ollutkaan enää yhtä vahva. Siis se oli vahvasti positiivinen testi, mutta ei yhtä vahva kuin aiemmin.. Voi että mä murehdin koko eilisen päivän ja illan. Itkeä pillitin miehelle, että senkin pitää nyt vaan valmistautua siihen, ettei tänään ultrassa kaikki olekkaan hyvin.

Mies kuitenkin jaksoi olla positiivinen. Hän oli varma, että kaikki on hyvin. Yritin ajatella että tänäänhän se saadaan selville, mitäpä sitä murehtimaan.. Mutta kun on luonteeltaan hieman murehtivainen niin minkäs sille voi. Tänään ei ajatukset pysyneet kasassa ollenkaan, jännitti ihan älyttömästi, kello kävi hi-taas-ti. Pyörrytti ja pelotti. Töiden jälkeen menimme sitten ultraan samalle lapsettomuuslääkärille jolla olimme käyneet aiemmin.

Lääkäri onnitteli heti kättelyssä, että nytkö on tärpännyt. Olin ihan vaikeana, koska pelkäsin pahinta. Kyseli miten olen voinut ja niin edelleen. Ja sitten housut pois ja hoitopöydälle. Ultran ruudulle tuli näkyviin pikkuinen papu, mutta olin ihan varma, ettei siltä mitään sydänääniä enää näy.. Kunnes lääkäri laittoi kaiuttimen päälle. Jumpsuti-jumpsuti-jumpsuti. En eka tajunnut mistä oli kysymys, kunnes lääkäri sanoi, että "Tämä ei ole sitten todellakaan ole sinun syke". Siellä se kaveri siis oli, elossa, syke 147, vastasi viikkoja 7+5 (menkoista laskettuna 7+4). Kaikki näytti siltä miltä piti. Huh mikä helpotus ja onnen hetki: En varmaan ikinä ole kuullut niin ihanaa ääntä kuin se sydämen syke.