Eihän mies saa tuntea ikävää ja kaipuuta, hänen pitää olla vahva ja tukea vaimoaan. Totta tuon lauseen jälkimmäinen osa. Kyllä sitä pitää olla vahva ja olla tukena sen minkä pystyy. Osaako sitä olla sitten sellainen tuki jota vasten voi heikkona hetkenä nojata, en tiedä, mutta toivon sitä. Sitä koittaa valaa uskoa ja toivoa, että kyllä se vielä meillekin tulee, mutta pitää myös antaa aikaa ja mahdollisuus olla surullinen. Lapsettomuus on kahden ihmisen asia ja yhdessä siitä koitetaan selvitä, kuka milläkin tavalla. Ei miestä siitä viereltä saa unohtaa, vaikeinakaan aikoina. Ymmärrän tietysti sen, että ei minun kroppani muistuta lapsettomuudesta joka kuukausi niinkuin vaimoni, vaikka näin on, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että asia ei ajattelisi tai se ei sattuisi.

Eihän mies saa tuntea ikävää ja kaipuuta, hänen pitää olla vahva ja tukea vaimoaan. Tuo lauseen ensimmäinen osa on sitten täyttä potaskaa. Kyllä mies tuntee myös ikävää ja kaipuuta. Joskus yön pimeinä tunteina se kaipuu saattaa vain kasvaa ja kasvaa, että ei voi estää silmän kostumista, eikä sitä edes tarvitse estää. Sen ulkoisesti "vahvan" kuoren alla voi olla aivan yhtä herkkä pieni sielu kuin naisellakin. Sitä rakastaa jotakin niin paljon, jota ei vielä ole. Sitä ajatuksissa käy läpi mitä kaikkea hänen kanssaan tekee, sitä lupaa itselleen, että minä en koskaan huuda ja minulla on aina aikaa hänelle. Mikään, asia ei mene hänen edelleen. Voi kun hän vain tajuaisi jo tulla.

Luonteeltaan kun sitä on optimisti, niin en epäile, etteikö lasta meille vielä tulisi. Meneekö siihen vielä vuosi vai kaksi vai onnistuuko se se jo ensi kuussa siihen en osaa sanoa, enkä mitään uskalla oikein edes toivoa. Kuitenkin näyttää siltä, että meillä ei mitään fyysistä estettä sille ole, joten toivoa on. Puhtaasti tilastoja kun katsoo, niin kyllä ne lapsen puolesta puhuu. Vakaasti uskon, että ne lupaukset jotka itselleni olen luvannut: että koskaan en huuda, vielä joudun ne syömään.

Kirjoitti Viggolinon mies